Mättöö!

Ranskalainen ystäväni kävi viime viikonloppuna lomilla. Toi tuliaisia.

Nyt syön lihapiirakkaa. HK:n sinistä välissä, Oltermannia, Turun punasta sinappia ja jälkiruo'aksi leipäjuustoa lakkahillolla. Ehkä pari Marianneakin vielä.

Voi veljet!

Pakkoruotsi ei ole riittävän pakollista

Kun olin peruskoulussa ja sen jälkeen lukiossa, en pitänyt pakkoruotsista. Lähes fanaattisesti välttelin kaikkea ruotsiin liittyvää. Hieman ironisesti noin kolmannes ystävistäni oli suomenruotsalaisia.

Koulussa ruotsi oli helppo aine. Kunhan näyttäytyy tunnilla riittävän usein ja osaa erottaa lauseet "den häst som springer" ja "den springande häst", niin saa todistukseen numeron seitsemän. Joskus jopa kahdeksan.

Englantini opin Leisure Suit Larrylta ja Clive Barkerilta. Aluksi. Armeijan jälkeen oli sekalaisia töitä ja opiskelua väärässä oppilaitoksessa. Lupasivat opettaa Tietojenkäsittely Tradenomiksi. Mutta koska meistä olisi tullut ensimmäisiä Tietojenkäsittely Tradenomeja, koko koulutussuunitelma oli hieman lapsenkengissä. Opiskelimme huomattavasti enemmän kirjanpitoa kuin tietojenkäsittelyä. Koska koulutus ei ollutkaan riittävän tietokoneita käsittelevää, motivaatio oli aika maissa. Päätin hakea uutta työtä, sillä silloiset kolme osa-aikaista duuniakaan evät olleet sitä mitä halusin tehdä.

Hain sekä osa-aikaista, että täysipäiväistä. Päätin, että jatkan kirjanpitokursseja, jos saan mielekkään osa-aikaistyön ja jos kokopäivätyön, niin tuo koulu saa jäädä. Eräs tietokoneyritys kiinnostui. Kävin teknisiä testejä ja muita kokeita. Jossain vaiheessa kuvioon tuli englannin kielen taidot. Ihmettelin hieman, mutta ajattelin, että amerikkalaisen yrityksen sisäinen kommunikointi tulee hoitaa englanniksi. Ja siitä syystä pitää englantiakin osata.

Soittivat tiistaina. Sain paikan. Sanoivat, että muuten kaikki on varmasti selvää, mutta työpaikka on Dublinissa, Irlannissa. Kysyivät olenko vielä kiinnostunut. No työpaikat mitä silloin oli, olivat sitä varten, että mahan saa täyteen ja vuokran maksaa. Ja opiskelupaikka oli väärä. En tiedä mitä kyseinen opiskelun haara nykyään on, mutta uskon sen olevan huomattavasti parempi melkein kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen. Sanoin, että mikä ettei. Kysyivät tarvitsenko sittenkin mietintäaikaa. Olin varma, etten.

Kysyin koska pitäisi aloittaa. Sanoivat, että maanantaina. Haluanko lennot torstaille vai perjantaille? Auto, suurin osa huonekaluista, televisio, viitisen tietokonetta... niistä piti päästä eroon. Ja etsiä paikka muutamalle sadalle CD levylle. Jos vaikka sunnuntaina? Tavarat piti kuulemma hakea perjantaina, mutta lennon voi siirtää sunnuntaille. Joten pakkasin tavarani, myin ylimääräiset ja lähdin Irlantiin.

Vasta siellä opin oikeasti käyttämään englantia puhekielenä. Vaikka kommunikointi sujuu, on puhuminen aina opettavampaa kuin koulunpenkki. Silti, koulunpenkki antaa perustan. Kun ymmärtää kielioppisääntöjä, voi käyttää uusia sanoja helpommin. Kauhukirjallisuus ja tietokonepelit opettivat minulle sanastoa, mutta koulu opetti miten oppia uutta kielioppisääntöjen muodossa. Puhumaan oppi puhumalla.

Jossain vaiheessa matkaa jäin Alankomaihin. Huomasin, että Amsterdamissa asuessa ei opi puhumalla hollantia kovin helposti. Amsterdamissa asuu niin monta kansallisuutta. Varmasti jokaisesta maasta, ja muutamasta maasta, joita ei ole enää. Siksi kaikki puhuvat englantia äidinkielensä lisäksi. Ja koska ulkomaalaisena en ymmärrä paljoa ja puhun hassulla aksentilla, monet vaihtavat englantiin. Liikkeissä asioidessani pidän aika lailla niistä, joiden juuret ovat lähi-idässä. Jos puhun hollantia, he puhuvat minulle hollantia, kunnes sanon, etten pysy enää perässä. Liikkeissä asiointi sujuu, normaali keskustelu ei.

Tietysti kursseilla oppisi, mutta halusin oppia puhumalla. Luen joka aamu päivän sanomalehdet. Kun ymmärtää ääntämyksen ja lukee tekstiä, ymmärtää miten kieli rakentuu. Moni sana on kirjoitettuna eri, mutta lausuttuna hyvin lähellä englantia. Kuitenkin, lähes kaikki sanat, jotka eivät kuulosta englannilta näyttävät kirjoitettuna ruotsin kaltaisilta. Kieliopissa taas on hieman saksalaisia piirteitä.

Saksaa osaan hyvin vähän. Minulla oli saksalainen kämppäkaveri. Kun kuunteli tarinoita meidän kommelluksista, kun hän jutteli saksalaisten ystäviensä kanssa saksaksi ja muutaman kerran Saksassa lomaillessani osaan suurin piirtein saman verran saksaa, kuin hollantia muutaman vuoden asumisen jälkeen. Saksassa kun ei pärjää englannilla. Varsinkaan suurkaupunkien ulkopuolella.

Hollantia lukiessani näen koko ajan sanoja, jotka tiedän, että ovat samankaltaisia, kuin ruotsinkielessä. Ymmärtäisin monia sanoja huomattavasti helpommin, jos vain olisin lukenut ruotsia kunnolla. Tiedän, että tuo tarkoittaa samaa sekä ruotsiksi, että hollanniksi, mutta en vain tiedä mitä tuo sana tarkoittaa. Koulussa se opetettiin, mutta keskityin enemmän piirtämään pääkalloa vihkonkanteen. Ihan esimerkkinä verbi 'puhua'. Hollanniksi se on 'prata'. Mitä se on ruotsiksi?

Ennen kuin muutin pois Suomesta, en osannut arvostaa ruotsia. Mitä sillä tekee Ruotsin ja Närpiön ulkopuolella? Nykyään ymmärrän, että se olisi mahdollistanut hollannin kielen oppimisen vain kuuntelemalla. Harmittaa, että pitää mennä kursseille tai muuttaa Amsterdamin ulkopuolelle, vaikka ilmainen - pakollinen koulutus olisi ollut järjestettynä.

Ruotsinkursseista pääsee vain läpi liian helposti. Koska se on pakollista ja moni ei siitä sen takia pidä, opettajat katsovat vähän liian helposti läpi sormien. Ei, minun ruotsintaitoni eivät ole kahdeksikon luokkaa. Ei todellakaan. Mielestäni pakkoruotsi ei ole riittävän pakollista. EU:n myötä meidän tulee oppia kommunikoimaan muun Euroopan kanssa. Ja vaikka jokin tietty kieli ei kiinnostaisi, katso mihin kielipuuhun se kuuluu. Tarvitsetko muita kieliä samassa puussa?

Lopuksi täytyy kyllä mainita, että en syytä Suomen koululaitosta siitä, etten opi hollantia riittävän nopeasti. Oma laiskuus ja ruotsinkielen vastaisuus ovat ne suurimmat. Tiedän useammankin tapauksen ystäväpiiristäni, jotka ovat oppineet ihan puhuttavan hollannin samassa ajassa minkä minä olen täällä viettänyt. He ovat vain jaksaneet puhua hollantia myös silloin, kun toinen vaihtaa englantiin. Ainoastaan sitä kritisoin, että ruotsinkursseilta pääsee läpi aivan liian helposti ja sen takia, että osa suomalaisista on niin voimakkaasti sitä vastaan, niin että kielen opiskelua katsotaan vähän turhan helposti läpi sormien.

Silti, vastuu sinun oppimisesta on viime kädessä sinulla. Koulu vain yrittää pelastaa sinut itseltäsi.

Seitsemän kuolemansyntiä, osa 1: Ylpeys

Nyt tuntuu hieman ylpeältä. Yksi valokuvistani valittiin juuri Helsingin Sanomien viikon lukijakuvaksi.

Ylpeys voidaan yliviivata. Kuusi jäljellä.

Ja vielä toinen kerta kun kuva on lehdessä lähiaikoina.

Taas outo uni

Taas kerran näin oudon unen. Tällä kertaa pakko laittaa suomenkieliselle puolelle, sillä se sisältää referenssejä, joita ei ulkomaalainen ymmärrä.

Jostain mielen syövereistä pukkasi lentomatkaa varmaan. Olimme vanhan suomalaisen kaveriporukan kanssa menossa lentokoneella jonnekkin. En muista mihin lento oli menossa. Mutta naamat oli vanhat tutut. Koko kone oli täytety juuri niillä idiooteilla, joiden kanssa tuli Helsingissä juotua Karhu poikineen.

Kone oli leveä, isot istuimet ja niitä oli toisella puolella neljä vierekkäin, toisella kolme. Penkit olivat samanlaiset kuluneet kangaspenkit, kuin Elokuva-arkiston. (Ellei niitä ole uusittu viime vuosien aikana.) Tosin ne olivat kuluneen viininpunaiset. Eri alueet oli eroteltu puuhelmiverhoin.

Istuimme jokaisella muovikassillinen Karhua mukana paikoillamme omalla alueella ja mölysimme. Lentoemo (saako tuota sanaa enää käyttää nykypäivänä, ettei joku radikaaliryhmä hermostu?) tarjoili kahvia ja meidän alueen läpi mennessään ei edes pysähtynyt, kun näki jokaisella olutpullon.

Sitten tuli kuulutus kun lentokapteeni laitteli koneita käyntiin. Iku Viitanenhan se siellä. Selosti TPS-Kärpät ottelun väliaikatuloksia siinä välissä kun kertoi mihin olimme menossa, mihin korkeuteen noustaan, mikä on sää, suunta ja nopeus... Hirveässä jurrissa. Pelotti. Sanoin eräälle kaverille, että nyt on joku pielessä, ja voisin ottaa seuraavan lennon. Naurahti. Muutkin yhtyivät siihen ja sanoivat, että istu nyt alas vaan. Rupesin hermostumaan, kun laidalta toiselle tämä Iku Viitanen koitti saada konetta kiitoradan päähän.

Nousin ylös ja sanoin, että kyllähän täältä pois pääsee. Muut sanoivat, että istu nyt tai muuten lennät ulos täältä. Sitähän halusin, mutta samassa lentoemo istutti minut penkkiin. Melko jykevällä otteella niinkin hento ihminen tarrasi olkapäästä.

Kone lähti eteenpäin edelleen horjuen ja vaappuen ja vauhtia ei tainnut olla riittävästi - ainakaan mielestäni. Kun eturengas nousi, niin heräsin.

Harmi.